Sydneyn yliopiston coachingtutkimuksen pioneeri, tohtori Grant ottaa artikkelissaan ‘’Coaching the brain or Neuro-nonsense’ (The Coaching Psychologist, Vol. 11, No. 1, June 2015 31 © The British Psychological Society – ISSN: 1748–1104) tiukasti kantaa siihen, onko neurotieteiden ja coachingin välisestä yhteydestä tieteellistä näyttöä tai, että ‘neurocoaching’ olisi ainutlaatuinen ja uusi coachingin menetelmä. Hänen näkemyksensä on, että coachingista saattaisi olla enemmän hyötyä neurotieteille kuin neurotieteistä coachingille – empiirinen tutkimus aiheesta on lähes olematonta.
Artikkelissaan Grant pureutuu muutamiin uskomuksiin ja suoranaisiin väärinkäsityksiin neurocoachingsta ja perustelee argumenttinsa hyvin. Hän kirjoittaa, että jotkut alalla toimivat kouluttajat ja coachit käyttävät hyväkseen neurotieteistä jargonia, jonka avulla he perustelevat toimintansa, selittävät coachingin olemusta ja pyrkivät kasvattamaan yritystoimintaansa. Yhtenä esimerkkinä neurocoachingin yhteydessä esitetyistä uskomuksista Grant mainitsee sen, että pelkästään neurotieteissä lähestymistavassa coachattaisiin aivoja. Grantin mukaan näin ei ole, vaan kaikki coachit ’coachaavat aivoja’, oli teoreettinen lähestymistapa mikä tahansa. Grantin mukaan pseudotieteellisestä lähestymisestä oman uskottavuuden pönkittämiseksi on pelkästään haittaa koko coachingin kehittyvälle alalle.
Grantin artikkeli sai minut pohtimaan alalla toimivien tutkijoiden ja kouluttajien toiminnan eettisyyttä laajemminkin. Monissa maissa tutkimusta ja yliopistoja ohjaavat selkeät ohjeet siitä, mitä hyvä tieteellinen käytäntö on. Esimerkiksi SuomessaTutkimuseettinen neuvottelukunta (www.tenk.fi) ohjeistaa meitä tutkijoita. Nämä ohjeet velvoittavat meitä toimimaan eettisesti myös varsinaisen tieteellisen yhteisön ulkopuolella toimiessamme, esimerkiksi työskennellessämme kouluttajina kaupallisissa yrityksissä. Tämä on tärkeää, sillä kouluttaessamme coachingia ja coachingtaitoja tuleville coacheille ja esimiehille annamme mallin siitä, mitä coaching on ja miten siinä tulee toimia. Siksi on tärkeää, että käytämme ’evidence-based’ teorioita ja malleja, emmekä yksipuolisesti hehkuta jonkin tietyn lähestymistavan puolesta.
Itse opiskelin Fielding Graduate Universityn evidence-based coaching-ohjelmassa, josta sain kattavat tiedot coachingin eri teoriataustoista. Ymmärrykseni coachingista on syventynyt tehdessäni Vaasan yliopiston johtamisen laitoksella väitöstutkimusta coachingista kansainvälisessä kontekstissa. Myös tämän tutkimusalueen piirissä on käytännön toimijoita ja tutkijoita, jotka melko yksipuolisesti puhuvat vain kulttuuriteorioiden käytöstä coachingissa. Oma käsitykseni on se, että systeemiset ja holistiset mallit, jotka huomioivat coachattavan kokonaisvaltaisen tilanteen, toimivat parhaiten.
Kun coaching jatkaa kasvuaan, eettiset kysymykset sen tutkimuksessa, opetuksessa ja coachien käytännön työssä nousevat yhä tärkeämmiksi. Uudessa The Sage Handbook of Coachingissa on Iordanoun ja Williamsin (2016) katsaus monipuolisiin eettisiin kysymyksiin coachingiin liittyen. Suosittelen!
